Puolustuspolitiikan epäkohtia

Suomen liittyminen mukaan Euroopan unionin nopeantoiminnan joukkoihin oli virhe. Nopeantoiminnan joukot voivat toimia tarvittaessa ilman YK:n mandaattia. Suomi taas on korostanut ulkopolitiikassaan YK:n keskeistä merkitystä, joten on epäjohdonmukaista mennä mukaan joukkoihin, jotka voivat tarvittaessa toimia, vaikka eivät saisikaan YK:n lupaa.

Suomi on turvannut rauhaa yli 50 vuotta. Nyt on puhuttu siitä, että perinteinen rauhanturvaaminen ei enää riitä. On voitava tulittaa, kun on tarve. Kuten taannoin eräässä TV-keskustelussa asiaan vihkiytynyt professori totesi: ”näinhän on ollut aina.” Aina on voitu venyttää voimankäytön rajoja, kun siihen on ollut tarvetta. Siksi onkin harhauttavaa perustella nopeantoiminnan joukkojen perustamista sillä, että on voitava käyttää voimaa, ettei tarvitse vain seisoskella kädet taskussa.

Yleensäkin toivoisi, että asioista keskusteltaisiin selkeillä käsitteillä. Mutta kun puhutaan kriisinhallinnasta, ei tavallinen ihminen tiedä, tarkoitetaanko luonnonkatastrofin hallintaa vai ollaanko menossa sotimaan. Pääosin kriisinhallinta tarkoittaa juuri sitä, että mennään väliin jonkinlaiseen sotaan. Näissä tilanteissa on aina se mahdollisuus, että tulee sinkkiarkkuja. On siis tärkeää puhua tarkoilla määritteillä, kun keskusteluissa vilahtelevat käsitteet kriisinhallinta, siviilikriisinhallinta, konflikti, nopeantoiminnan joukot, tsunami jne.

On vaikea ymmärtää, miksi hallituksen puolustuspoliittisessa selonteossa liittoutuminen ja nimen omaan NATO-jäsenyys säilytetään yhtenä mahdollisuutena, kun kerran on valittu sotilaallisen liittoutumattomuuden tie. Tällainen on kahdella tuolilla istumista. Siis linjattomuutta. Jos NATO-jäsenyyttä joskus päätettäisiin hakea, olisi se mahdollista, kun seuraavan kerran linjataan puolustuspolitiikkaa 2008. Siinäkin tapauksessa asiasta pitäisi järjestää kansanäänestys. Sitä vaatii jo NATOkin. Poliittisten päättäjien pitäisi kuitenkin tajuta lähtökohta, että kaikki on aina luonnollisesti mahdollista. Ei siis kaikkia mahdollisuuksia ja optioita pidä kirjata poliittisiin ohjelmiin. Listahan olisi loputon. Politiikka on yhtä kuin mahdollisuuksia.

Politiikan lähtökohtana ei kuitenkaan saa olla kysymys ”Mitä muut meistä ajattelevat?”. Lähtökohtana tulee olla niiden ihmisten etu, joita meidän tekemämme poliittinen päätös koskee. Näin ei kuitenkaan ollut, kun hallitus päätti, että Suomi liittyy Ottawan miinankieltosopimukseen vuonna 2012. Syynä tähän oli se, että suomalaiset johtavat poliitikot meidän ihmisoikeusasiantuntijoidemme säestyksellä toitottivat, että miinojamme ihmetellään ulkomailla. Näinhän asia ei todellisuudessa ole, kuten kenraali Hägglundkin on todennut. Eikä Suomen miinoihin rauhan aikana kukaan voi astua, koska ne ovat varastoituina. Niihin voi astua vain maahantunkeutuja. Rajan takana ovat myös miinat käytössä. Samoin USA:ssa. On käsittämätöntä, että menemme mukaan miinat kieltävään sopimukseen ennen kuin miinamme edes vanhenevat. Vieressämme oleva sotilaallinen suurvalta ei toimi samoin. Miinojen hävittäminen on myös kustannuskysymys: Korvaava järjestelmä maksaa 300 miljoonaa euroa, eikä se ole yhtä toimintavarma kuin jalkaväkimiina. Samaan aikaan varuskuntia aiotaan lakkauttaa ja puolustusvoimien budjettia kiristää, kun rahat eivät riitä.

Hallituksen puolustuspoliittisessa selonteossa ohitettiin eduskunta puolustusvoimien rationalisointisuunnitelman osalta törkeästi. Selonteossa selvisi, että varuskuntia pitää lakkauttaa. Outoa kuitenkin oli, ettei hallitus suostunut puolustuspoliittisessa selonteossaan nimeämään lakkautettavia varuskuntia niin, että eduskunnan puolustusvaliokunta ja eduskunta olisivat voineet ottaa kantaa asiaan. Oli helppo esittää epämääräisiä rationalisoimistoimenpiteitä selonteossa. Kansalaiset sen paremmin kuin kansanedustajatkaan eivät olisi ehkä hyväksyneet selontekoa, jos siihen olisi liitetty lakkautettavien varuskuntien nimet. Niitä kun tuntuu olevan nyt useita. EU-intoilijat haluaisivat, että kansa ei saisi äänestää EU:n perustuslaista, koska meillä on eduskunta. Ja nyt, kun olisi epävarmaa, menisikö varuskuntapäätös läpi eduskunnassa, ei eduskuntakaan ole enää ylin päättävä elin. Se siitä edustuksellisesta demokratiasta.

Nyt valmisteltavat vapaaehtoiset maakuntajoukot ovat hyvä asia. Tämänkin hankkeen osalta herää kuitenkin kysymys: valmistellaanko maata liittoutumaan ja ammattiarmeijaan, kun varuskuntia lakkautetaan ja vapaaehtoisuutta lisätään? Näin ei toivottavasti ole, mutta haluttaessa tällaisiakin johtopäätöksiä voidaan vetää.